Pyhistä pyhin sananvapaus

Vuoden alussa Pariisissa Charlie Hebdo -lehden toimitukseen ja Kööpenhaminassa järjestettyyn sananvapausseminaariin tehdyt terrori-iskut herättivät laajan ja vilkkaan keskustelun sananvapauden rajoista tai sen rajattomuudesta. On täysin ymmärrettävää, että tällaisten tapahtumien jälkeen aihetta hehkutetaan tiedotusvälineissä hieman ylikierroksillakin, onhan kyseessä yksi tärkeimmistä perusoikeuksistamme ja journalistien ammatinharjoittamisen kannalta elintärkeästä ilmaisunvapaudesta. Keskustelua ja kirjoittelua seuratessa heräsi kuitenkin välillä sellainen tunne, ettei tässä maailmassa ole mitään muuta pyhää tai arvokasta kuin sananvapaus. Suomessakin kuuli tunnettujen toimittajien suusta kiihkeää julistamista, jonka mukaan sananvapauteen ei tule kuulua minkäänlaista vastuuta eikä sitä pitäisi millään tavalla rajoittaa. Kaikki on avointa riistaa ja julkisuuteen pitää saada tuoda mitä mieleen tulee.

Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että sananvapaus on yksi demokraattisen yhteiskunnan tärkeimpiä mittareita ja että ilman sananvapautta moni muukin keskeinen perusoikeus jää toteutumatta. Ilman avointa julkista keskustelua ei saada esimerkiksi tietoa mahdollisista ihmisoikeusrikkomuksista, jotka jäävät näin vaille seuraamuksia. Sananvapauteen liittyy kuitenkin vastuuta ja rajoituksia, joiden tärkeimpänä tarkoituksena on estää mahdollisimman pitkälle keskeisten perusoikeuksien välille rajoittamattomista oikeuksista muutoin herkästi syntyviä ristiriitoja. Viime aikoina on puhuttu paljon sanan- ja uskonnonvapauden välisestä ristiriidasta, mutta vastaava ongelma syntyy yhtä hyvin esimerkiksi sananvapauden ja yksityisyyden suojan välille. Sananvapauden rajoitukset liittyvätkin yleensä kunnian tai yksityisyyden loukkaamiseen ja

rikokseen yllyttämiseen. Meille valitettavan tutuksi on tullut viime vuosina tässä yhteydessä rikoslain pykälä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, jonka nojalla maassamme on aivan hiljattainkin annettu tuomioita antisemitistisestä julkaisutoiminnasta ja kirjoittelusta.

Se, ettei sananvapautta voida eikä tule demokraattisessa yhteiskunnassa etukäteen rajoittaa viranomaisten sensuurilla tai millään muullakaan keinolla, on erityispiirre, joka erottaa sananvapauden monista muista perusoikeuksista. Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen

julistuksen mukaan jokaisella on oikeus mielipiteen ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sanomisistaan tai kirjoituksistaan voi joutua edesvastuuseen jälkeenpäin. Ajatukselle, että sananvapauteen ei liittyisi vastuuta tai että se olisi rajoittamatonta, ei löydy perusteita, vaikka se onkin valitettavan yleinen muun muassa internet- ja somemaailmassa.

Ennakkosensuurin kieltoa on vaalittava keskeisenä osana länsimaista demokratiaa, vaikka se on ainakin Suomessa tietyiltä osin paljastanut myös yhteiskuntamme haavoittuvuuden. Suomen Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvosto ry teki elokuussa 2012 tutkintapyynnön J. Kärkkäinen Oy:n julkaiseman asiakaslehden ja internetjulkaisun Magneettimedian antisemiittisistä kirjoituksista Oulun poliisilaitokselle. Asia käsiteltiin lokakuussa 2013 Ylivieska– Raahen käräjäoikeudessa, joka tuomitsi sekä Juha Kärkkäisen että hänen omistamansa yrityksen

sakkorangaistukseen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Käräjäoikeus määräsi myös, että lainvastaiset kirjoitukset pitää poistaa ja hävittää. Kärkkäinen kuitenkin valitti tuomiosta, ja asia käsiteltiin uudestaan Rovaniemen hovioikeudessa lokakuussa 2014. Tuomio pysyi muuttumattomana, mutta nyt Kärkkäinen on hakenut valituslupaa korkeimmalta oikeudelta. Koska tuomiot eivät ole oikeuskäytäntömme mukaan lainvoimaisia valitusprosessin aikana, niin koko tämän kuluneen kolmen vuoden aikana Magneettimedian sivuilla on ollut mahdollista jatkaa juutalaisvihan lietsomista ilman, että asiaan on voitu puuttua viranomaisten tai kenenkään muunkaan taholta. Tilanne pysyy samana niin kauan kuin valituslupahakemusta käsitellään korkeimmassa oikeudessa, mikä voi käytännössä kestää vielä useita kuukausia.

Voidaan sanoa, että hidas oikeusprosessi on se hinta, minkä me joudumme maksamaan sananvapauden vaalimisesta, mutta samalla herää kysymys siitä, onko hinta oikeassa suhteessa, siihen vahinkoon minkä tällainen pattitilanne voi aikaansaada. Teoriassa voisi yhtä hyvin olla kysymys huomattavasti laajemmasta ja tehokkaammasta vihanlietsonnasta vaikkapa tiettyä maahanmuuttajaryhmää vastaan, mikä johtaisi ennen pitkää vakavaan syrjintään ja jopa väkivaltaan. Ei tarvitse mennä kovin kauaksi esimerkkejä hakemaan. Olisivatko viranomaiset yhtä hampaattomia tällaisessa tilanteessa? Jouduttaisiinko siinäkin tapauksessa käymään koko pitkä ja hidas oikeusprosessi läpi, ennen kuin vihanlietsonta saataisiin loppumaan? Näihin kysymyksiin toivoisi viranomaisten ja muiden päättäjien etsivän vastauksia, ennen kuin on liian myöhäistä.

Dan Kantor
Helsingin juutalaisen seurakunnan hallintojohtaja