Shabeksena shuuliin

(Varoitus! Teksti sisältää pilkunviilausta ja äidinkielen tuntien painajaismaisia kielioppisääntöjä.) 

Helsingin juutalaisen seurakunnan kotikieli on ihanan outo yhdistelmä suomea, stadin slangia, ruotsia, jiddishiä ja hepreaa. Vaikutteita on varmasti monesta muustakin kielestä ja ulkopuolisen on varmaan vaikea ymmärtää mistä puhutaan, vaikka kieli suomelta kuulostaakin.

Tiedottajana törmään päivittäin sanoihin ja tilanteisiin, jotka pistävät pohtimaan ja pähkäilemään noudattaako orjallisesti kielitoimiston sääntöjä vai kuunnellako seurakuntalaisten mielen ja sydämen ääntä. Kuinka juutalaista sanastoa tulisi translitteroida suomeksi? Mitä sijamuotoa käytän sanan lopussa? Mikä kirjainyhdistelmä tukisi oikeaa lausumista? Mietin ja massuttelen sanoja, kysyn mielipidettä toisilta seurakuntalaisilta, ja lopulta (hyvin usein) toimin vastoin suomenkielen virallista kirjoitusasua ja Kotimaisten kielten keskuksen suosituksia. Miksi? Lähinnä käytännöllisistä syistä, mutta hyvinkin usein viestinnällisistä ja kommunikaatiosyistä, tunnesyistä, identiteettisyistä ja ehkä vähän pedagogisistakin syistä, mutta ennen kaikkea kieliperinteemme huomioiden. Ehkä olen väärässä, mutta koen, että meillä Helsingin juutalaisessa seurakunnassa on oikeus omassa viestinnässämme pienen vähemmistön omaan kieleen ja tapaan ilmaista kulttuuriperinnettämme. Kutsutaan tätä sitten kielelliseksi minhag Helsingiksi.

Jotkin käyttämämme sanat ovat kotiutuneet ongelmitta osaksi oikeaoppista suomea, jonka mukaan juhlapäivät kirjoitetaan pienellä kirjaimella ja vältetään vierasperäisten aakkosten käyttöä. Meillä on bar ja bat mitsva -kurssi ilman z:aa, w:tä tai isoja kirjaimia. Hanuka-juhla sopii suomalaiseen ja Suomen juutalaiseen suuhun hyvin ilman kurkku-hoota tai kaksoiskonsonantteja. Kotimaisten kielten keskuskin kiittää.

Olette varmaan huomanneet, että olen ottanut tietoisen riskin ja valinnut seurakunnan kotisivuilla vierassanojen kirjoitusasun meille Helsingin juutalaisille tutuista sh-kirjainten ja ch-äänteen yhdistelmistä. Kotisivuilla kerrotaan siis shabatista eikä sapatista ja pesachista eikä pesahista saati sitten juutalaisesta pääsiäisestä. Kielitoimisto liputtaa vierasperäisten sanojen suhu-ässän oman merkin puolesta, eli sana pitäisi kirjoittaa š:llä. Mutta mistä tuon väkäsen sitten löytää kiireessä, kun suhuja vilisee juutalaisessa suomessamme jatkuvasti, ja tiedotteita, sähköposteja ja kotisivujen sisältöä pitäisi voida kirjoittaa sujuvasti ilman turhia hidasteita; shuuli, shavuot ja shaliach, kosherista puhumattakaan. Entä sitten kurkku-h ja sen virallisesti hyväksytty merkki ḥ? Meillä se on kirjoitettu aina ch:na, kuten sanoissa chrein, rosh chodesh ja pesach.

Usein koen, että kielitoimiston säännöt häiritsevät enemmän kuin tukevat kirjallista ilmaisuamme. Meillä on jo vuosikymmeniä translitteroitu juutalaisuuden sanastoa hepreasta ja jiddishistä omalle paikalliskielellemme. Viime kädessä me itse tiedämme ja ymmärrämme mistä on kyse, ja kyse ei aina ole konemaisesta kielenhuollosta vaan tunteesta.

Mitä muotoja pitäisi sitten käyttää kirjoitettaessa heprealaisia tai jiddish-sanoja ja mitä sanastoa käyttää? Gabbai, gabai vai gabe? Lepopäivämme, juutalaisen viikon seitsemäs päivä on suomeksi sapatti. Seurakunnassamme sitä kutsutaan, kuten rakasta lasta, monella nimellä: shabat, shabes. Monen suusta olen kuullut, että sanalla sapatti on kristillinen kaiku, vähän niin kuin sanoilla laupeus tai armo, vaikka ne tulevatkin meidän Tanachista.

Simchat toora on pieni myönnytys ”suomettumisellemme”. Seurakunnassamme ja suomenkielessä kun on vakiintunut tapa kirjoittaa Toora kahdella o:lla, vaikka tätä nykyä moni seurakuntalainen lausuu tuon pyhän nimen heprealaisittain ’tora’ painottaen sanan jälkimmäistä tavua. Simchat toora, sukotin suka-maja ja tsdaka aiheuttavat muuten nekin harmaita hiuksia. Ne lausutaan hepreaksi pidennetyllä loppu-a:lla, mutta kirjoitetaan suomeksi yhdellä a:lla. Kun kieliopillisesti lause vaatii inessiivin, niin en tiedä pitäisikö kirjoittaa ”istumme sukotina sukassa” vai ”istumme sukaassa”. Asiaan perehtymättömällehän saattaa tulla aivan hullu mielikuva siitä, mistä juhlassa on oikein kyse.

Sitten pääsemme seurakuntamme omiin instituutioihin. Hyvinä esimerkkeinä juutalainen hautausyhdistys Chevra Kadisha eli tutummin Chevre sekä Fruntta edustavat jo ihan nimiensäkin perusteella suomenkielen kirjoitusasun yhteentörmäystä kielioppisääntöjen ja oikean lausumisen kanssa. Ensin mainittu ei ole vuohenjuustoyhdistys ja jälkimmäinen käyttää lyhennettyä nimeä virallisen ruotsinkielisen nimensä Judiska Fruntimmers Välgörenhetsförening sijaan.

Oi, ja meille monelle tuttu lapsuuden hoitopaikka Päiväkoti Gan Jeladim. Ovatko siellä käyvät lapset ganilaisia vai gannilaisia? Kullakin seurakunnan toimijalla on varmasti oma näkemyksensä siitä, mikä kirjoitusasu on oikea, mutta korvia höristellessä lyhenteistä ja lempinimistä muokkautuu omat lausumismuotonsa: Ganni kahdella ännällä i-kirjain sanan lopussa ja Fruntta saa genetiivinsä svetisismi-vaikutteisesta muodosta Frunttanin, esim. ”Frunttanin Torstaikerho” (Frunttan on siis ruotsin määräinen muoto Fruntta-sanasta). Chevra Kadishakin lausutaan usein suomalaisittain kotoisasti tavallisella h-kirjaimella Hevre.

Uskonnollisen kirjallisuuden suomentaminen on sitten aivan oma lukunsa, ja kristillisten tahojen tekemien suomennosten vertailu alkuperäisten kanssa on jatkuvaa pähkäilyä. Suomenkielisen raamatunkäännöksen lukeminen kun ei anna lainkaan samaa käsitystä pyhistä kirjoistamme kuin sen alkuperäisen hepreankielisen version tutkiminen. Juutalaisten tekstien suomentaminen vaatii sanojen etymologian ymmärtämistä ja asiakokonaisuuden hallitsemista, sydäntäkin. Se ei saisi olla vain sanojen teknistä kääntämistä. Koska meillä ei ole käytössämme suomenkielistä Talmudia, ja Pirkei avotistakin on käännetty vain osa, on joskus pakko turvautua uskonnollisia tekstejä vapaasti suomentaessa hebreismiin (oma väännökseni) ja vähän anglisismiinkin.

Suomen juutalaiset ovat yli vuosisadan syöneet pesachina matsea ja shabeksena chalea ja käyneet shuulissa, jossa gabe on hoitanut jumalanpalveluksen käytännön asiat. Viime vuosina tuo sanasto on hieman muuttunut ja nykyään joissain seurakuntalaistemme kodeissa syödään chreinin sijaan humusta tai chumusta tai hummusta. Kielitoimisto on hyväksynyt tästä tahnasta käytettäväksi sen arabienkielisen muodon, mutta me Malminkadun kävijät lausumme sanan useimmiten kurkku-hoolla ja ehdottomasti vain yhtä m-kirjainta käyttäen. Seurakuntalaisten sanastoon on viimeisten vuosien aikana rantautuneet myös uudet muodot vanhoista tutuista, emmekä aina tiedä, mitä sanaa käyttää: matse vai matsa; chale vai chala; shabes vai shabat; beit kneset vai shuuli; jontef vai chag? Entä mitä sinä sanot vierustoverin aivastaessa? Moni seurakuntalainen sen enempää ajattelematta lausahtaa ”zu gizunt” tai ”gezunthait”, joku muu ”lavriut” ja toinen korjaa edellisen sanomalla ”livriut”, mutta se onkin sitten heprean kielen akatemian heiniä valita sanan alkutavun vokaali oikein.

Voimme kiistellä kieliasioista tai todeta Viulunsoittajan kyläläisen tavoin ”Sinä olet oikeassa, ja sinäkin olet oikeassa”, mutta se pieni ero, väkänen s-kirjaimen päällä tai piste h:n alla on vain kieliopillinen muodollisuus eikä viestitä äitiemme ja isiemme perinnöstä. Identiteettimme muodostuu ja vahvistuu siitä, että meillä on jotakin omaa. Emme kai koskaan integroidu täysin ja siksi tulemme aina olemaan omanlaisemme shtetl monikulttuurisen Suomen ympäröidessä meitä shabeksesta shabatiin ja jontefista chagiin.

Hyvää ja menestyksekästä vuotta 5775 toivottaen

Harriet
Helsingin juutalaisen seurakunnan tiedottaja