Kahdeksan natsi-Saksalle luovutettua

Tämä blogiteksti perustuu Helsingin juutalaisen seurakunnan kunniapuheenjohtaja Gideon Bolotowskyn 6.11.2014 Tähtitorninmäen muistomerkillä pitämään puheeseen.

 

Tänään on kulunut tasan 72 vuotta tapahtumasta, joka on johtanut meidät tämän monumentin äärelle. Muistopaaden kylkeen on hakattu niiden kahdeksan juutalaispakolaisen nimet, jotka Suomen valtiollinen poliisi Suomen hallituksen suostumuksella luovuttivat natsi-Saksan valtiollisen poliisin, Gestapon käsiin ja sitä kautta holokaustiin. Nämä kahdeksan luovutettua juutalaista olivat:

Heinrich Huppert, s. 26.11.1896 Wien (Itävalta), k. Auschwitz

Kurt Huppert, s. 29.8.1931 Wien (Itävalta), k. Auschwitz

Franz Olof Kollmann, s. 15.5.1941 Helsinki, k. Auschwitz

Georg Kollmann, s. 19.11.1912 Wien (Itävalta), k. 03.10.1992 Hadera, Israel

Janka Kollmann (Holčerová), s. 10.9.1910 Nyiregyháza (Unkari), k. Auschwitz

Elias Kopelowsky, s. 22.9.1882 Ilgen, k. Auschwitz

Hans Robert Martin Korn, s. 26.6.1919 Bielitz (Puola), k. Auschwitz

Hans Edward Szybilski, s. 29.8.1907 Elberfeld, k. Auschwitz

Kaksi ja puoli vuotta sitten tässä kaupungissa paljastui mieliä kuohuttanut ja järkyttänyt pienen tytön julma murha. Pikku Eerika, 8 vuotias tyttö kuoli vuosikausia kestäneen henkisen ja fyysisen kidutuksen seurauksena, johon hänen oma isänsä ja tämän naisystävä olivat syyllistyneet. Vastuun synkkä varjo lankeaa myös Helsingin lastensuojelun ylle, jotka olivat olleet hyvin tietoisia tytön pitkäaikaisesta ja käsittämättömän julmasta kohtelusta, mutta jotka eivät puuttuneet ajoissa tilanteeseen.

Jos ja kun me olemme oikeutetusti vihaisia Helsingin lastensuojeluviranomaisten käsittämättömille lainlyönneille pikku Eerikan tapauksessa, niin millä mittapuulla meidän tulisi reagoida sellaisia Suomen viranomaisia kohtaan, jotka eivät ainoastaan laiminlyöneet velvollisuuksiaan toimia inhimillisesti, vaan aktiivisesti myötävaikuttivat siihen, että 11-vuotias poika Kurt Huppert ja puolitoistavuotias Helsingissä syntynyt vauva Franz Olof Kollman voitiin lähettää suoraan surman suuhun. Myötävaikuttaminen aikuisen ihmisen murhaamiseen on riittävän raskauttava rikos – sen ylittää ainoastaan aktiivinen myötävaikutus lapsen murhaamiseen.

II maailmansodan aikana natsit ja heidän myötäjuoksijansa Salonikista Hammerfestiin, Jerseyn saarelta Stalingradiin murhasivat kuusi miljoonaa juutalaista ja miljoonia muita ei-toivottuja ihmisiä. Murhatuista juutalaisista 25 % eli puolitoista miljoonaa oli alle 18-vuotiaita lapsia. Joka Holokaustin mahdollistaneen ihmismielen pimeydestä hakee sen kaikkein mustimman ytimen, niin nimenomaan lasten murhaaminen on se kaikkein mustin ydin.

Suomessa asuu tällä hetkellä yli 30 000 ihmistä, jotka ovat vähintään 90-vuotiaita. He olivat jo aikuisia sinä perjantaiaamuna marraskuun 6. 1942, jolloin höyrylaiva s/s Höhenhörn irtaautui alapuolellamme olevasta Eteläsatamasta ja suuntasi kohti Tallinnaa lastinaan 207 tonnia sotilastavaraa. Virallisissa laivausasiakirjoissa kahdeksan juutalaista oli jo muuttunut ihmisistä tavaraksi. Siksi menneisyys ei ole mennyt – se ei ole edes vielä ohi. 30 000 aikalaistodistajaa osoittaa, ettei suinkaan historia, vaan nykyisyys on saavuttanut meidät tänään täällä Helsingin Tähtitorninmäellä.

Auschwitz var – och är – världens största dödsfabrik, och har blivit en metafor för förintelsen av sex miljoner judar. Auschwitz var de åtta judiska flyktingarnas ändstation. Vi vet ej med säkerhet var sju av de åtta mördades, hur de mördades och när de mördades. Med den historiska kunskap om Auschwitz och genom vittnesbörd från den ende överlevande – dr. Georg Kollmann – som vi har, är det sannolikt att de mötte sitt öde just i Auschwitz.

Den store judiska medeltida filosofen Maimonides refererade till annan tid och rum när han sade: ”Vi kan tala om det på så många språk – men vi har inga ord att beskriva det skedda”. Konstnärer är inte bundna av ord för att kunna beskriva det som skett. Det är 14 år sedan dåvarande premiärminister Paavo Lipponen invigde detta monument skapat av konstnärerna Rafael Wardi och Nils Haukeland. Med facit i hand kan jag med gott samvete konstatera att de gett allas vår sorg och skam inför det som skedde och vårt hopp om att sådant aldrig mer måtte ske, en gripande och värdig form.

Dear Friends,

“Vergangenheitsbewältigung” – the struggle to come to terms with the past – is a difficult and painful process. It took Finland 55 years to acknowledge that it was both accountable as well as culpable – albeit a very minor party to the Holocaust. The eight Jewish refugees delivered into German hands exactly 72 years ago by Finnish officials, remain the most unnecessary and unjustifiable victims throughout Finland’s engagement in World War II.

Three days from now, on November 9th Europe will commemorate two seminal events,”Reichskristallnacht” of 1938 and the fall of the Berlin Wall in 1989. This historical collusion underlines how this continent of Europe remains burdened by the long shadow of the Holocaust. The ultimate lesson of the Holocaust, according to Finnish historian Dr. Antero Holmila, is rather awkward for mankind. If we hope to draw any conclusions from the holocaust, they remain rather gloomy as they show the ease with which people are ready to discriminate, humiliate and kill their fellow men. There is no happy end to the Holocaust, as it remains an unsolved enigma without an ending. Hence it continues to be fundamentally present. We are unable to comprehend Europe and its culture without the Holocaust and we understand it even less with the Holocaust.

We have not come together around this Finnish Holocaust monument to pay empty lip service like ”we remember” or ”never again”. We are gathered here to show respect for the murdered and solidarity with those, who are fighting for human dignity and rights. It would behoove the Finnish state to be adequately represented among us at this monument every November 6th. It would set a signal to this nation – and the world – where Finland stands, in the struggle to protect human rights and dignity here and everywhere.