Näyttelyesineenä vitriinissä

(Julkaistu alunperin Hakehila-lehdessä 4/2014)

Olen jatkuvasti tietoinen kuulumisestani vähemmistöön. Välillä tunnen olevani myös näkyvämpi kuin muut. Toisinaan vetäydyn viikonlopun hiekkalaatikkoretkellä mukaan lapseni leikkiin, jotten joutuisi selittelemään jälleen kerran pienen sekakielisyyttä tai tämän innostunutta hepreankielistä rallattelua. Samalla myhäilen, sillä tummatukkaisista vanhemmistaan huolimatta lapseni on poikkeuksellisen vaalea ja sulautuu muiden suomalaistaaperoiden joukkoon. Vain nimi paljastaa erilaisuuden, jota vieraammat epäilevät kaiketi erikoisuudentavoitteluksi.

Pohdin usein, huomataanko juutalaisuuteni ja olenko turvassa. Nämä ajatukseni ovat lisääntyneet viime kesän Gazan sodan ja Euroopan antisemitististen iskujen jälkeen. Keskustelut suomalaisten vähemmistöjen asemaa pohtivien päättäjien kanssa ei ole hälventänyt hämmennystäni.

Kansallismuseolla avattiin lokakuun lopussa Uskontojen maailma -näyttely, jossa kuvataan maailman eri uskontojen tapoja ja historiaa. Tuon näyttelyn avajaisissa havahduin tutkiessani juutalaisuutta kuvaavia esineitä tarkastelevani myös itseäni ja muiden reaktioita. Miten muut kommentoivat juutalaisuutta ja sitä esittäviä esineitä? Tunnistavatko museovieraat myös minut juutalaisen kulttuurini tuotteeksi? Joskus tunnen olevani kuin näyttelyesine, juutalainen lasivitriinissä. 

Edustaessani yhteisöämme etnisten suhteiden areenoilla muistutan monikulttuurisuuden ammattilaisia kerta toisensa jälkeen, että lausunnoissa ja teeseissä otettaisiin huomioon juutalaisten integroituminen yhteiskuntaan uskontomme monimutkaisista säännöksistä ja erilaisista tavoistamme huolimatta. Huomautan uskontodialogia harjoittaville yhteistyötahoille, että vaikka uskontomme vaatiikin joskus ylimääräisiä vapaapäiviä kosher-ruoasta puhumattakaan, niin suvaitsevaisuutta ja uskonnollista ymmärrystä huokuvissa kampanjamateriaaleissa juutalaisten stereotypioiden korostaminen on vaarallista. Niissä ei saa nojautua kauhtuneeseen mielikuvaan miehistä mustissa puvuissaan Tooran ylle kumartuneina pejekset heilumassa ohimoilla naisten vaietessa taka-alalla. Mehän olemme ihan tavallisia moderneja ihmisiä tapoinemme perinteinemme. Vai onko tämä sittenkin illuusio?

Olemme kuulemma integraation mallioppilas. Olemme tulleet hyväksytyksi suomalaiseen yhteiskuntaan uskollisina kansalaisina ja mukautuvina juutalaisina, jotka eivät vaadi lakimuutoksia tai erityiskohtelua.  Sopeudumme suorittamaan kirjatenttimme lauantaina ja työskentelemään rosh hashanana, jottemme tee liikaa numeroa itsestämme ja uskontomme laeista. Aristelemme muita enemmän omia reaktioitamme. Historiasta viisastuneina olemme muuttuneet turhankin hiljaisiksi hävetessämme vieroksuvia eleitä. Muistamme kuitenkin, ettei myöntyminen pelastanut juutalaisia 1900-luvun Euroopassa, tuskin myöhemminkään. Otetaanko siis meidän uskonnolliset tarpeemme huomioon, jos emme itsekään vaadi oikeutta elää niiden mukaisesti? Jatkammeko ikuisesti kompromissin tekijöinä, jotka pelkäävät herättämästä nukkuvaa karhua? Vaarana on, että unohdamme itsekin, miten olla juutalainen. Olemmeko oikeasti yhdenvertaisia tämän päivän liberaalin suvaitsevaisessa ja monikulttuurisessa Suomessa?

Toivon ettemme ole hyväksyttyjä vain ikuisina museoituna näyttelyesineinä ja länsimaisen moraalikoodiston tarjoavan pyhän kirjamme versioon 1.0 jumiutuneina jäänteinä. Ehkä meidän olisi aika ryhtyä toteuttamaan niitä asioita, jotka meille uskonnonvapauden ja ihmisoikeuksien puitteissa tulisi kuulua. Meidän ei pidä antaa pitkän suomenjuutalaisen historiamme surkastua sujuvaksi kuvatusta yhteiselosta assimilaatioksi piilottamalla perinteemme ja tapamme. Ehkä meidän tulisi harjoittaa uskontomme tapoja luontevammin ja määräyksiä julkisemmin. Elämmehän maailmassa demokraattisen vapaina. Juutalaisina olemme kuitenkin erilaisia, olemme aina olleet ja tulemme aina olemaan. Väitän että meidän pitäisi herätä tekemään itsestämme sen verran numeroa, ettemme unohdu, jottemme unohda.

 

Helsingin juutalaisen seurakunnan tiedottaja